Tuli- ja muita vuoria, jäätiköitä, sademetsää ja meri

Queenstownissa sairastelun jälkeen siirryttiin sairastelemaan Fox Glacierille. Matka bussilla oli pitkä ja päivä erittäin sateinen. Siitä huolimatta seuraava päivä nousi aurinkoisena ja upeana esiin, vaikkakin hengitys kyllä höyrysi aamutuimaan pitkästä aikaa. Olin suhteellisen hengissä kun mentiin päiväksi jääkiipeilemään. Meillä oli pieni ryhmä, johon kuului opas, minä ja Ossi, sekä kaksi tyttöä. Päästiin kiipeilemään vähän erilaisia jääseiniä ja laskeutumaan railoon sekä johonkin reikään. Sekä totta kai kiipeämään ne ylös. Oli tosi mukava päivä, illalla kylläkin kuume taas nousi ja tasapainottelin todellisuuden ja jonkin toisen maailman rajoilla. Kiireinen Uuden-Seelannin läpijuoksuaikataulu ei siis sisällä aikaa sairastelulle.

Sieltä sitten Punakaikiin. Matkalla kiroilin kovaan ääneen järkyttävän pahaa raejuustoa, jota olin löytänyt kaupasta, ja joku nuori mies paljasti olevansa suomalainen. Hyvä minä, vois kokeilla Suomeen palatessa taas opetella puhumaan niinku ihmiset… Tai, no, nääh. Hän oli kuulemma Helsingistä. Sieltä ihan keskeltä Helsinkiä. Aivan, ehdin jo unohtaa miten siellä päin on tapana esitellä itsensä. Kerroin itse olevani pohjoisesta ja asuneeni myös Helsingissä, mutta en siellä keskellä.

Punakaikissa meillä oli mahtava hosti. Ehkä kolmekymppinen mies Trev, joka asui yksin asuntovaunussa keskellä sademetsää. Nukuttiin hänen rekisteröimättömässään ja katsastamattomassaan vanissa. Käytiin vaeltelemassa metsissä ja rannalla sekä totta kai ihastelemassa kuuluisat Pancake Rocksit. Trevillä ei ollut kodissaan sähköjä, suihkua tai jääkaappia, mutta löytyi oma kasvimaa (huussin takana taisi olla myös oma salainen kasvimaa…), nuotiopaikka ja ulkokeittiö. Sekä uskomattomat maisemat ja luonto. Eikä tarvinnut vaivautua edes takapihalle, kaikki oli tässä ja heti. Toisena iltana Trev järjesti juhlat naapureilleen, ja iltasella metsän siimeksistä alkoikin valua kaiken maailman hippejä jokainen tuoden mukanaan pullon viiniä ja jotain syötävää. Löysin pöydästä myös salaattia johon oli sekoitettu erilaisia kukkia mitä näkyi myös lähipuskissa.

Viimeinen pysähdyspaikka South Islandilla oli Nelson. Siellä surffattiin mukavan Jamien ja hänen 5-vuotiaan poikansa Marleyn luona kymmenen muun köyhän reppureissarin kanssa. Sinne saattoi välillä pölähtää yhtäkkiä uusia ihmisiä jonnekin nurkkaan nukkumaan, kerran joku poika vain toi suklaata pöydälle kun Jamie ei ollut kotona ja sanoi ”kerro Jamielle että toin näitä, hän kyllä tietää kuka olen” ja yksi aamu keittiössä pyöri vanha parrakas mies jolla oli hame ja kaksi häntää.

Tavattiin myös niin ikään couchsurfingin kautta löytynyt suomalainen vanhempi mies Heikki, joka asusteli omassa vanissaan milloin missäkin. Kävimme hänen kanssaan muun muassa juomassa The Lord of the Rings –kaljaa (1,1%, samaa tavaraa mitä käyttivät kuvauksissa), kahvilla suomalaisen Tarjan ja hänen perheensä luona sekä muuten vaan palloilemassa vähän ympäriinsä.

Nelsonista sitten bussi Pictoniin ja siitä ferry Wellingtoniin. Wellingtonissa meitä oli vastassa Brian, The Man, sekä ihana tanskalainen poika Michael. Vietettiin muutaman päivää Brianin talossa jossain hevonkuusessa 107 kilsaa Wellingtonista itään. Brian käy täältä töissä Wellingtonissa melkein joka päivä niin, että herää kahdelta yöllä. Hän ajaa taksia. Saatiin Ossin ja Michaelin kanssa lainata hänen toista autoaan ja ajeltiin täällä ympäriinsä peltojen, mäkien ja lampaiden keskellä. Käytiin yhtenä päivänä myös Wellingtonissa vähän ihastelemassa maisemia, ei kyllä oikein ehditty edes kauheasti palloilla keskustassa koska aikaa oli niin vähän. Syötiin paljon mutta hyvin, ja juotiin kaljaa, katsottiin leffoja ja pidettiin muuten kivaa joka ilta. Pojat teki Brianille laulun ystävänpäivän kunniaksi ja esitettiin se silloin hänelle.

Wellingtonin jälkeen oli vuorossa rantautuminen pieneen National Park –nimiseen kylään, jotta voisimme mennä vaeltamaan kuuluisan Tongariro Crossingin. Uuden-Seelannin mainostus ”paras päiväretkivaellusreitti” on selkeästi onnistunut turistilaumasta päätellen. Koko crossingia ei edes päässyt kiertämään, koska reitti oli toisesta päästä suljettu vulkaanisen aktiivisuuden vuoksi. Nähtiin kuitenkin kuuluisia lampia ja huiputettiin Mt. Tongariro (1968m). Mordor (Mt. Ngauruhoe (2290m) jäi huiputtamatta ajan puutteen vuoksi, mutta se oli kyllä hyvin vaikuttavan näköinen (jopa kaiken tämän jälkeen mitä viime kuukausina olen nähnyt!).

Nyt saavuttiin Waitomoon ja huomiseksi olis luvassa sitten taas seikkailuja. Bussi tuli kyllä vaan Te Kuitiin asti. Liftaaminen Te Kuitista tänne oli yllättävän helppoa (kesti noin 30 sek saada kyyti siitä ko nosti peukalon pystyyn), mutta saa nähä miten takas mennessä ko bussi lähtee taas aamusta. Aika menee sairaan nopeeta, elämä on ihan hullua!

Sairastelua ja super-awesome Queenstown

Christchurchissa oli vielä viimeisenä sunnuntaina kiva Leijafestari, ja koska sattui vielä tosi nätti päivä niin päätttiin mennä sinne parin saksalaisen tytön kans. Jos saksalaiset tytöt on sitä mieltä, että harmaa asia ojanpohjassa on kiviä ja siitä on nopea kahlata yli, niin kaikkea ei kannata uskoa. Hyi hemmetti. Oli perse kastua ko upottiin puolta säärtä myöten johonkin liejuun. Illalla pelasin latvialaisten tyttöjen ja maorimiesten kans scrable-pokeria ja olin aivan superhyvä. Oli kyllä ihan kiva kaupunki toi Christchurch, tosin kuulemma siellä ei voi enää nykyään tehä yhtään niin paljon kuin ennen maanjäristystä. Mut kyllähän sitä lapsi aina tekemistä keksii!

Sit otettiin bussi Dunediniin. Olin tosi pettynyt maisemista, alkumatka näytti ihan samalta kuin bussimatkat läpi pohjanmaan peltojen. Missä on mun kaikki vuoret? Ehkä sitten kun lähdetään West Coastille...

Meidät hostas kiva nuori pariskunta, jotka kyllä oli tosi pitkää päivää töissä. Meillä oli siis aikaa seikkailla! Käytettiin eka päivä iloisesti taas vaellellen pienillä läheisillä mäillä Otago Peninsulassa - tällä kertaa käveltiin ehkä 24 kilsaa. Oltais menty katsomaan Uuden-Seelannin ainoaa linnaa, mutta se olis maksanu tosi paljon, niin käveltiin sitten astetta turhempaan pieneen kylään Portobellaan ja liftattiin jonku kivan kiwimiehen kyydissä takas Dunediniin. En tajunnu aamulla laittaa aurinkorasvaa - en tajua mitä tapahtu - joten tässä on ensimmäistä kertaa naamaki ihan hyvin palanu... Täällä palaa kyllä paljon pahemmin ja herkemmin ko Australiassa!

Toisena päivänä käytiin ihastelemassa maailman jyrkintä tietä, kahvilla, syömässä ja kaljalla Metro-nimisessä kivassa baariravintolassa, Art Galleryssa ja muuten vaan palloilemassa keskustassa. Ossi teki illalla taas kuuluisaa kalakeittoaan!

Sitten matkattiin Queenstowniin, tänne kaikkien seikkailijoiden mekkaan! Asutaan mielettömän kivan Dan-nimisen aussipojan ja sen kanadalaisen tyttöystävän Ellan luona. Tosi mukavia ihmisiä! Ollaan katottu taideleffaa, makoiltu riippumatossa aamukahvin kans järvenrannalla vuorten ympäröimänä, ajeltu maastoautolla pitkin vuoristoja ja kanjoneita, huuhdottu kultaa, käyty lenkillä ja tänään hyppäsin bungy-hypyn! Se oli ihan hirveetä, mutta oon vielä elossa! Hyppäsin Kawarau Bridgeltä, eli vaivaiset 43 metriä (ihan liikaa!), mutta tämä on kuulemma aito ja alkuperäinen paikka hypätä. Mene ja tiedä.

Ja oon nyt kipee! Ei nyt ois aikaa sairastaa! Lähipäivinä olis ohjelmassa Milford Soundia, jääkiipeilyä sekä hienoja kiviä ja hiekkarantoja... Kun pääsin tänään hypyn jälkeen kämpille niin oon vaan tärissy makuupussissa ja syöny särkylääkkeitä ja juonu teetä ja maitoa, mitään ruokaa en saa alas. Nyt on ensimmäinen kerta ehkä viiteen tuntiin kun pääsin istumaan ja raahauduin koneelle. Nyt tuntuu jo melkein siltä että vois vähän herätä... Dan lähti kalaan ja Ella on jossain triathlon-treeneissä. Painoki oli näköjään tippunu taas muutaman kilon ko tuossa hyppyä ennen piti punnita. Onneks terveenä saan kilot takas!