Tuli- ja muita vuoria, jäätiköitä, sademetsää ja meri

Queenstownissa sairastelun jälkeen siirryttiin sairastelemaan Fox Glacierille. Matka bussilla oli pitkä ja päivä erittäin sateinen. Siitä huolimatta seuraava päivä nousi aurinkoisena ja upeana esiin, vaikkakin hengitys kyllä höyrysi aamutuimaan pitkästä aikaa. Olin suhteellisen hengissä kun mentiin päiväksi jääkiipeilemään. Meillä oli pieni ryhmä, johon kuului opas, minä ja Ossi, sekä kaksi tyttöä. Päästiin kiipeilemään vähän erilaisia jääseiniä ja laskeutumaan railoon sekä johonkin reikään. Sekä totta kai kiipeämään ne ylös. Oli tosi mukava päivä, illalla kylläkin kuume taas nousi ja tasapainottelin todellisuuden ja jonkin toisen maailman rajoilla. Kiireinen Uuden-Seelannin läpijuoksuaikataulu ei siis sisällä aikaa sairastelulle.

Sieltä sitten Punakaikiin. Matkalla kiroilin kovaan ääneen järkyttävän pahaa raejuustoa, jota olin löytänyt kaupasta, ja joku nuori mies paljasti olevansa suomalainen. Hyvä minä, vois kokeilla Suomeen palatessa taas opetella puhumaan niinku ihmiset… Tai, no, nääh. Hän oli kuulemma Helsingistä. Sieltä ihan keskeltä Helsinkiä. Aivan, ehdin jo unohtaa miten siellä päin on tapana esitellä itsensä. Kerroin itse olevani pohjoisesta ja asuneeni myös Helsingissä, mutta en siellä keskellä.

Punakaikissa meillä oli mahtava hosti. Ehkä kolmekymppinen mies Trev, joka asui yksin asuntovaunussa keskellä sademetsää. Nukuttiin hänen rekisteröimättömässään ja katsastamattomassaan vanissa. Käytiin vaeltelemassa metsissä ja rannalla sekä totta kai ihastelemassa kuuluisat Pancake Rocksit. Trevillä ei ollut kodissaan sähköjä, suihkua tai jääkaappia, mutta löytyi oma kasvimaa (huussin takana taisi olla myös oma salainen kasvimaa…), nuotiopaikka ja ulkokeittiö. Sekä uskomattomat maisemat ja luonto. Eikä tarvinnut vaivautua edes takapihalle, kaikki oli tässä ja heti. Toisena iltana Trev järjesti juhlat naapureilleen, ja iltasella metsän siimeksistä alkoikin valua kaiken maailman hippejä jokainen tuoden mukanaan pullon viiniä ja jotain syötävää. Löysin pöydästä myös salaattia johon oli sekoitettu erilaisia kukkia mitä näkyi myös lähipuskissa.

Viimeinen pysähdyspaikka South Islandilla oli Nelson. Siellä surffattiin mukavan Jamien ja hänen 5-vuotiaan poikansa Marleyn luona kymmenen muun köyhän reppureissarin kanssa. Sinne saattoi välillä pölähtää yhtäkkiä uusia ihmisiä jonnekin nurkkaan nukkumaan, kerran joku poika vain toi suklaata pöydälle kun Jamie ei ollut kotona ja sanoi ”kerro Jamielle että toin näitä, hän kyllä tietää kuka olen” ja yksi aamu keittiössä pyöri vanha parrakas mies jolla oli hame ja kaksi häntää.

Tavattiin myös niin ikään couchsurfingin kautta löytynyt suomalainen vanhempi mies Heikki, joka asusteli omassa vanissaan milloin missäkin. Kävimme hänen kanssaan muun muassa juomassa The Lord of the Rings –kaljaa (1,1%, samaa tavaraa mitä käyttivät kuvauksissa), kahvilla suomalaisen Tarjan ja hänen perheensä luona sekä muuten vaan palloilemassa vähän ympäriinsä.

Nelsonista sitten bussi Pictoniin ja siitä ferry Wellingtoniin. Wellingtonissa meitä oli vastassa Brian, The Man, sekä ihana tanskalainen poika Michael. Vietettiin muutaman päivää Brianin talossa jossain hevonkuusessa 107 kilsaa Wellingtonista itään. Brian käy täältä töissä Wellingtonissa melkein joka päivä niin, että herää kahdelta yöllä. Hän ajaa taksia. Saatiin Ossin ja Michaelin kanssa lainata hänen toista autoaan ja ajeltiin täällä ympäriinsä peltojen, mäkien ja lampaiden keskellä. Käytiin yhtenä päivänä myös Wellingtonissa vähän ihastelemassa maisemia, ei kyllä oikein ehditty edes kauheasti palloilla keskustassa koska aikaa oli niin vähän. Syötiin paljon mutta hyvin, ja juotiin kaljaa, katsottiin leffoja ja pidettiin muuten kivaa joka ilta. Pojat teki Brianille laulun ystävänpäivän kunniaksi ja esitettiin se silloin hänelle.

Wellingtonin jälkeen oli vuorossa rantautuminen pieneen National Park –nimiseen kylään, jotta voisimme mennä vaeltamaan kuuluisan Tongariro Crossingin. Uuden-Seelannin mainostus ”paras päiväretkivaellusreitti” on selkeästi onnistunut turistilaumasta päätellen. Koko crossingia ei edes päässyt kiertämään, koska reitti oli toisesta päästä suljettu vulkaanisen aktiivisuuden vuoksi. Nähtiin kuitenkin kuuluisia lampia ja huiputettiin Mt. Tongariro (1968m). Mordor (Mt. Ngauruhoe (2290m) jäi huiputtamatta ajan puutteen vuoksi, mutta se oli kyllä hyvin vaikuttavan näköinen (jopa kaiken tämän jälkeen mitä viime kuukausina olen nähnyt!).

Nyt saavuttiin Waitomoon ja huomiseksi olis luvassa sitten taas seikkailuja. Bussi tuli kyllä vaan Te Kuitiin asti. Liftaaminen Te Kuitista tänne oli yllättävän helppoa (kesti noin 30 sek saada kyyti siitä ko nosti peukalon pystyyn), mutta saa nähä miten takas mennessä ko bussi lähtee taas aamusta. Aika menee sairaan nopeeta, elämä on ihan hullua!